Ajankohtaista​

AJANKOHTAISTA |

Miksi kuntien vastuuta jätehuollossa on tarpeen muuttaa?

kolumni

Kunnan vastuun rajat jätehuollossa ollaan kirjoittamassa uusiksi jätelakiin. Käynnissä on Orpon hallitusohjelmakirjausten toteuttaminen, ja ensimmäistä lakiesitystä asiasta odotetaan kevääksi 2024. Kierrätysteollisuuden johtava asiantuntija Katja Moliis perustelee kolumnissaan, miksi lakimuutosta tarvitaan.

Miksi kuntien vastuuta on jälleen tarpeen muuttaa? Tätä pohtii moni, joka tietää, että kunnan vastuu jätehuollossa on hakenut rajojaan jo usean hallituskauden aikana.

Esimerkkinä käyvät sosiaali- ja terveydenhuollon jätteet.

Pitkään kunnan vastuulle kuuluivat kaikki sote-alan yhdyskuntajätteet. Alan erityisjätteille, eli nk. sairaalajätteille sen sijaan hankittiin palvelua myös markkinoilta, koska kunta vastasi lähtökohtaisesti vain yhdyskuntajätteistä. Lisämausteensa asiaan toi se, että kunnan omat yksiköt saivat erikseen anoa vapautusta kunnan vastuusta. Vuonna 2018 kunnan vastuuta rajattiin niin, että yksityisen sote-alan jätteet vapautettiin kilpailulle. Tästä alkoi kiistely siitä, mikä tulkitaan yksityisen sote-alan jätteeksi ja mikä kunnan vastuulla olevaksi jätteeksi. Kentällä liikkuu erilaisia epävirallisia tulkintaohjeistuksia, joissa osa sote-jätteistä katsotaan asumisen jätteiksi.

Oikeusistuimetkin ovat joutuneet ottamaan asiaan kantaa mutta yksiselitteistä kaikki ongelmat ratkaisevaa tulkintaa ei ole saatu. Viime vuonna tehtiin jälleen yksi lakimuutos: Hyvinvointialueiden jätehuollossa pidennettiin sitä siirtymäaikaa, jolloin hyvinvointialueiden yhdyskuntajätteet kuuluvat edelleen kunnan vastuulle. Niiden piti alun perin vapautua kilpailutettavaksi sote-uudistuksen yhteydessä. Oman kiemuransa tähän tuo se, että sote-alan erityisjätteet eivät silti kuulu kunnan vastuulle.

Menitkö sekaisin? Niin menivät jätteitä tuottavat sote-alan toimijatkin.

Kierrätysteollisuus on esittänyt, että kunnan vastuu rajattaisiin tällä kertaa hyvin selkeästi kotitalouksien jätteisiin.

Tällä hetkellä kunnan vastuu koskee asumisen jätteitä ja kunnan oman hallinto- ja palvelutoiminnan jätteitä sekä muutamia muita erityistilanteita. Äkkiajattelemalta voi tuntua, että kotitalous ja asuminen ovat toistensa synonyymejä, mutta näin ei ole, mistä osoituksena ovat epäviralliset tulkintaohjeet siitä, miten yritysten ja instituutioiden toiminnot voidaan tulkita asumiseksi, ja sitä myöten niissä syntyvät jätteet kunnan vastuulle.

Samaan aikaan jätettä tuottavat yritykset ja instituutiot haluaisivat itse kilpailuttaa jätehuoltopalvelunsa – joskus toimipisteittäin, joskus isompina kokonaisuuksina. Ei taida löytyä yritystä, joka haluaa ottaa toimipisteeseensä A jätehuoltopalvelun kunnalta X, toimipisteeseen B palvelun kunnalta Y, C:hen Z:lta ja niin edelleen. Samalla sen pitää kilpailuttaa samaisten toimipisteiden muut kuin yhdyskuntajätteet, koska markkinoilla on olemassa palveluja. Lisäksi kiistellään, mikä onkaan toimipisteissä asumisen jätettä ja mikä ei. Pahimmillaan yrityksellä on lukuisia jätehuoltosopimuksia eri kuntayhtiöiden ja yksityisen sektorin yhtiöiden kanssa, useita jäteastioita samalle jätelajille ja tästä kaikesta hallinnollista sählinkiä ja ekstrakustannuksia.

Vastuiden selkeyttäminen ja tarkka rajaaminen on siis tarpeen. Valitettavaa on, että sote-jätteiden lisäksi olemassa on muitakin esimerkkejä.

Miksi kunnan vastuun rajaamista sitten vastustetaan?

Kunnilla on julkisina toimijoina selvä rooli kotitalouksien asianmukaisen jätehuollon varmistamisessa, eikä tähän rajaukseen olla puuttumassa. Huoli saattaakin liittyä enemmän kunnan omaan hallinto- ja palvelutoimintaan, joka ei jatkossa välttämättä olisi enää automaattisesti kunnan vastuulla.

Huoli on sinänsä turha, koska hallitusohjelmassa ei rajoiteta sitä, että kunnat voivat järjestää tarvitsemansa tukipalvelut myös sidosyksikköhankintana. Orpon hallitusohjelmassa halutaan toki varmistaa, että sidosyksikköhankintoja tehdään vain silloin, kun ne ovat kokonaistaloudellisesti edullisempia kuin markkinoilla toimivat vaihtoehdot tai kun tähän on muu erityisen painava julkinen intressi. Tässäkin tavoite on hyvä: käyttää kuntalaisten veroeuroja tehokkaasti.

Jätelain muutoksella kannustettaisiinkin siis kuntia tarkastelemaan sitä, mikä kussakin tapauksessa on järkevintä: sidosyksikköhankinta vai ostopalvelu kunnan ulkopuoliselta taholta. Jälkimmäisen kautta kunta voi saada kustannussäästöjä, uuden palvelumallin ja ruokkia oman alueensa elinvoimaisuutta.

Kun jätelakimuutosta toteutetaan, mielessä kannattaa pitää taustalla olevat hyvät tavoitteet: Tarkoituksenmukaiset ja kustannustehokkaat jätehuoltopalvelut jätettä tuottaville yrityksille, kilpailun tasapuolisuuden lisääminen (mikä taasen lisää kilpailua) ja markkinoiden toimivuuden varmistaminen. Vähäisenä tavoitteena ei voida pitää myöskään epäselvien tilanteiden selkeyttämistä ja kiistelyn lopettamista. Plussaa olisi, jos jätteitä vielä kierrätettäisiin nykyistä enemmän.

Puolitiehen jäävien jätelakimuutosten aika onkin toivottavasti takanapäin.

Todettakoon vielä, että kilpailun tasapuolisuuden parantaminen ja markkinoiden toimivuuden edistäminen vaativat hallituskaudella myös pontevampia lakimuutoksia; jätelakimuutosten myöhemmissä vaiheissa tarkoituksena onkin puuttua muun muassa kuntien toissijaiseen vastuuseen, joka on harhautunut kauas sen alkuperäisestä tarkoituksesta.